Huippuja hakemassa
Alppihiihtäjä ja Suomen A-maajoukkuetta edustava Samu Torsti kertoo, mitä huipuilla vaaditaan.
Samu Torsti, 26, vastaa puhelimeen Argentiinan eteläisimmästä kärjestä, Ushuaian kaupungista. Pohjoispuolella siintävät Andien lumihuippuiset rinteet ja satamasta kulkee lyhyin laivareitti Antarktikselle. Suomen alppimaajoukkueen kolmeviikkoinen harjoitusleiri piti alun perin järjestää Keski-Euroopassa, mutta hankalat lumiolosuhteet muuttivat suunnitelmia.
– Matka tänne kesti vaihtoineen 40 tuntia. Tässä paikassa ei ole minkäänlaista glamouria, mutta laskeminen onnistuu hyvin, Samu naurahtaa.
Kuulumisiin tiivistyy hyvin alppiurheilijan arki. Treeni- ja kisareissuissa kuluu vuodesta reilut 200 päivää. Päivät ovat tiivistahtisia ja kurinalaisia. Vaasasta kotoisin olevan Samun laji on suurpujottelu, joka on tavallista pujottelua nopeavauhtisempi alppilaji. Miten sitten päätyy Vaasasta maailman korkeimmille huipuille? Samu aloitti laskemisen kahdeksanvuotiaana, sattumalta Kalle Palanderin pujottelun maailmanmestaruuden aikaan. Nuorta miestä kiinnosti kaikenlainen urheilu, erityisesti jääkiekko, jalkapallo, murtomaahiihto ja golf.
– Itse asiassa en täysin itsekään tiedä, miksi juuri laskemisesta tuli minun lajini. Vähitellen vaan muut lajit jäivät yksitellen pois ja laskettelu jäi. Nuorempana kysymys oli vain uuden oppimisesta ja kilpailemisesta. Vasta aikuisiällä olen oppinut todella nauttimaan tästä lajista.
Alppilukio selkeytti suuntaa ja Samu aloitti Suomen alppimaajoukkueessa vuonna 2008. Ensin junioreissa, sittemmin aikuisten joukkueen jäsenenä. Täysipäiväinen alppihiihtäjä hän on ollut vuodesta 2011 lähtien.
Kaikki upeat paikat ja majesteettiset vuorimaisemat, jotka ovat vuosien kuluessa tulleet tutuiksi, ovat edelleen vaikuttavia. Toisaalta keskustelussa nousee vahvasti esiin ammattilaisen nöyrä asenne arkista puurtamista ja lajin tuomia haasteita kohtaan. Niitä riittää niin treenaamisessa, sähäköiden kisojen vaatimassa henkisessä kantissa, kuin siinäkin, että jatkuva matkustaminen vaatii uhrauksia yksityiselämässä. On selvää, että tyttöystävältäkin vaaditaan loputtoman pitkää pinnaa.
– Kiehtovinta tässä on se, että ei ole olemassa omaa maksimipotentiaalia. Huipulla on pystyttävä laittamaan itsensä täysillä peliin ja on onnistuttava myös kisoissa. Paineiden kanssa pärjääminen ja henkinen tasapaino ovat iso osa menestymistä.
Samu nimeää omiksi valteikseen kovan voittamisen halun ja rämäpäisyyden.
– Olen aina tykännyt kilpailla ja olla paras versio itsestäni ja sen lisäksi olla parempi kuin muut. Kaverit jaksavat vitsailla, että pelaamme mitä tahansa, niin otan aina tosissani. Mutta kun urheillaan huipulla, se on ihan suotava asenne. Nuorempana joukkuelajeissa kilpailtiin muita vastaan, mutta yksilölajissa kilpaillaan itseään vastaan. Radalla kun ei pääse tökkimään muita ja vaikuttamaan heidän suoritukseensa, Samu lisää nauraen.
Mutta millaista se sitten on, alppihiihtäjän arki? Samun selostus tyypillisestä leiripäivästään tulee sen henkeen sopivalla tahdilla.
– Puhelin herättää klo 5.55. Seitsemältä aamupalan jälkeen pakkaudutaan autoon ja ajetaan rinteelle puolisen tuntia. Siellä lämmitellään, puetaan kamat ja treenataan kolme tuntia. Lounas syödään puolilta päivin ja ajetaan takaisin kämpille. Klo 15.15. aloitetaan punttisalilla. Sen jälkeen katsotaan vielä päivän laskuja videolta, ruokaillaan ja yhdeksältä menen nukkumaan.
Kisapäivänä rinteessä ollaan seitsemän jälkeen. Kahdeksalta tutustutaan ensimmäiseen rataan ja kymmeneltä lasketaan ensimmäinen kierros. Kahdentoista aikaan alkaa toiseen rataan tutustuminen ja yhdeltä lasketaan toinen kierros. Voittaja selviää noin kahdelta. Kolmelta päästään aloittamaan päivän kuivaharjoitukset.
– Mutta kun näkee vihreää valoa taululla ja on päässyt johtoon, se on sellainen tunne, jota ei saa millään rahalla. Kaikki sen eteen nähty työ ja uhraukset ovat sen arvoisia.
Lomaa Samu kertoo viettävänsä kauden jälkeen toukokuun lopussa pari viikkoa. Silloin hän ei tee mitään treenaamiseen liittyvää. Vaikka veri vetää keväisin Lappiin, usein lomareissut suuntautuvat ymmärrettävästi jonnekin, missä ei ole lunta. Tänä kesänä Samu viihtyi pitkästä aikaa myös golfviheriöillä.
– Parasta palautumista alppilaskijan arjesta on normiarki. Se, että ei tarvitse pakata laukkuja ja istua lentokoneessa. Voi vaan olla tyttöystävän ja kavereiden kanssa. Silloin saa olla oma itsensä, eikä tarvitse olla alppihiihtäjä Samu Torsti.
Muu osa vuodesta sisältää ohjelmoitua treenaamista ja palauttumista noin kuusi päivää viikossa. 90 prosenttia ulkomaanreissuista suuntautuu Helsingistä Müncheniin ja siitä autolla jonnekin päin Saksaa, Itävältaa, Sveitsiä, Italiaa tai Ranskaa. Nykyisin Samu kertoo olevansa useimmiten kuskina ja nauttivansa maisemista ja matkan teosta ihan eri tavalla kuin takapenkiltä.
Ison osansa massiiviselta kuulostavan paletin pyörittämiseen kantaa hyvä tiimi. Alppimaajoukkuetta valmentavat Assandro Serra ja Jukka Leino. Samun henkilökohtainen valmentaja on Tuomas Uotila. Huoltomies pistää sukset kuntoon päivittäin ja apujoukkoihin kuuluu vielä kolme muutakin henkilöä.
Yksi Samun suurimmista odotuksista tälle kaudelle on se, että päivät rullaisivat sujuvasti, jatkona viime kauden tasapainoiselle ololle.
– On tärkeää, että on tietty sielunrauha etenkin sellaisista asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Ja aina, kun laitetaan numerolappu päälle, pitää pärjätä mahdollisimman hyvin. Jos ja kun maailmancup menee hyvin, toivottavasti pääsen olympialaisiin. Ensimmäiset olympialaiseni Sotshissa olivat huikea kokemus, jonka haluan päästä elämään uudestaan. Unelmani on voittaa, seistä korkeimmilla palleilla, kovimmissa kisoissa. Sen takia tässä urheillaan. Samu kertoo, että olisi hienoa, jos hän voisi olla esimerkkinä nuoremmille ja menestymisellään innostaa muita lajin pariin. Alppihiihdossa kun ei ole tällä hetkellä Suomen Palanderia eikä Poutiaista.
– Junnuille haluaisin sanoa, että on ihan sama, mitä teet ja missä olet. Kun on sukset jalassa ja lunta niiden alla, niin pitää olla hauskaa. Ei ole kyse vain kilpailusta, palkinnoista ja kireistä kisa-asuista. Pitää olla myös vapaata laskemista, metsäreittejä ja kavereiden kanssa hauskanpitoa. Suomesta maailmalle on niin pitkä matka, että jos jo pienenä alkaa puristamaan liian tosissaan, jossain vaiheessa uupuu, eikä homma enää kiinnosta. Seuratoiminta on laajaa kaikkialla Suomessa, joten mukaan vaan! Ja kaikki rinteet ovat riittäviä lajin alkeiden oppimiseen. Suomessa ne ovat auki myös iltaisin, joten koulun jälkeen ehtii hyvin laskea pari, kolme tuntia.
– Matka tänne kesti vaihtoineen 40 tuntia. Tässä paikassa ei ole minkäänlaista glamouria, mutta laskeminen onnistuu hyvin, Samu naurahtaa.
Kuulumisiin tiivistyy hyvin alppiurheilijan arki. Treeni- ja kisareissuissa kuluu vuodesta reilut 200 päivää. Päivät ovat tiivistahtisia ja kurinalaisia. Vaasasta kotoisin olevan Samun laji on suurpujottelu, joka on tavallista pujottelua nopeavauhtisempi alppilaji. Miten sitten päätyy Vaasasta maailman korkeimmille huipuille? Samu aloitti laskemisen kahdeksanvuotiaana, sattumalta Kalle Palanderin pujottelun maailmanmestaruuden aikaan. Nuorta miestä kiinnosti kaikenlainen urheilu, erityisesti jääkiekko, jalkapallo, murtomaahiihto ja golf.
– Itse asiassa en täysin itsekään tiedä, miksi juuri laskemisesta tuli minun lajini. Vähitellen vaan muut lajit jäivät yksitellen pois ja laskettelu jäi. Nuorempana kysymys oli vain uuden oppimisesta ja kilpailemisesta. Vasta aikuisiällä olen oppinut todella nauttimaan tästä lajista.
Alppilukio selkeytti suuntaa ja Samu aloitti Suomen alppimaajoukkueessa vuonna 2008. Ensin junioreissa, sittemmin aikuisten joukkueen jäsenenä. Täysipäiväinen alppihiihtäjä hän on ollut vuodesta 2011 lähtien.
Kaikki upeat paikat ja majesteettiset vuorimaisemat, jotka ovat vuosien kuluessa tulleet tutuiksi, ovat edelleen vaikuttavia. Toisaalta keskustelussa nousee vahvasti esiin ammattilaisen nöyrä asenne arkista puurtamista ja lajin tuomia haasteita kohtaan. Niitä riittää niin treenaamisessa, sähäköiden kisojen vaatimassa henkisessä kantissa, kuin siinäkin, että jatkuva matkustaminen vaatii uhrauksia yksityiselämässä. On selvää, että tyttöystävältäkin vaaditaan loputtoman pitkää pinnaa.
– Kiehtovinta tässä on se, että ei ole olemassa omaa maksimipotentiaalia. Huipulla on pystyttävä laittamaan itsensä täysillä peliin ja on onnistuttava myös kisoissa. Paineiden kanssa pärjääminen ja henkinen tasapaino ovat iso osa menestymistä.
Samu nimeää omiksi valteikseen kovan voittamisen halun ja rämäpäisyyden.
– Olen aina tykännyt kilpailla ja olla paras versio itsestäni ja sen lisäksi olla parempi kuin muut. Kaverit jaksavat vitsailla, että pelaamme mitä tahansa, niin otan aina tosissani. Mutta kun urheillaan huipulla, se on ihan suotava asenne. Nuorempana joukkuelajeissa kilpailtiin muita vastaan, mutta yksilölajissa kilpaillaan itseään vastaan. Radalla kun ei pääse tökkimään muita ja vaikuttamaan heidän suoritukseensa, Samu lisää nauraen.
Mutta millaista se sitten on, alppihiihtäjän arki? Samun selostus tyypillisestä leiripäivästään tulee sen henkeen sopivalla tahdilla.
– Puhelin herättää klo 5.55. Seitsemältä aamupalan jälkeen pakkaudutaan autoon ja ajetaan rinteelle puolisen tuntia. Siellä lämmitellään, puetaan kamat ja treenataan kolme tuntia. Lounas syödään puolilta päivin ja ajetaan takaisin kämpille. Klo 15.15. aloitetaan punttisalilla. Sen jälkeen katsotaan vielä päivän laskuja videolta, ruokaillaan ja yhdeksältä menen nukkumaan.
Kisapäivänä rinteessä ollaan seitsemän jälkeen. Kahdeksalta tutustutaan ensimmäiseen rataan ja kymmeneltä lasketaan ensimmäinen kierros. Kahdentoista aikaan alkaa toiseen rataan tutustuminen ja yhdeltä lasketaan toinen kierros. Voittaja selviää noin kahdelta. Kolmelta päästään aloittamaan päivän kuivaharjoitukset.
– Mutta kun näkee vihreää valoa taululla ja on päässyt johtoon, se on sellainen tunne, jota ei saa millään rahalla. Kaikki sen eteen nähty työ ja uhraukset ovat sen arvoisia.
Lomaa Samu kertoo viettävänsä kauden jälkeen toukokuun lopussa pari viikkoa. Silloin hän ei tee mitään treenaamiseen liittyvää. Vaikka veri vetää keväisin Lappiin, usein lomareissut suuntautuvat ymmärrettävästi jonnekin, missä ei ole lunta. Tänä kesänä Samu viihtyi pitkästä aikaa myös golfviheriöillä.
– Parasta palautumista alppilaskijan arjesta on normiarki. Se, että ei tarvitse pakata laukkuja ja istua lentokoneessa. Voi vaan olla tyttöystävän ja kavereiden kanssa. Silloin saa olla oma itsensä, eikä tarvitse olla alppihiihtäjä Samu Torsti.
Muu osa vuodesta sisältää ohjelmoitua treenaamista ja palauttumista noin kuusi päivää viikossa. 90 prosenttia ulkomaanreissuista suuntautuu Helsingistä Müncheniin ja siitä autolla jonnekin päin Saksaa, Itävältaa, Sveitsiä, Italiaa tai Ranskaa. Nykyisin Samu kertoo olevansa useimmiten kuskina ja nauttivansa maisemista ja matkan teosta ihan eri tavalla kuin takapenkiltä.
Ison osansa massiiviselta kuulostavan paletin pyörittämiseen kantaa hyvä tiimi. Alppimaajoukkuetta valmentavat Assandro Serra ja Jukka Leino. Samun henkilökohtainen valmentaja on Tuomas Uotila. Huoltomies pistää sukset kuntoon päivittäin ja apujoukkoihin kuuluu vielä kolme muutakin henkilöä.
Yksi Samun suurimmista odotuksista tälle kaudelle on se, että päivät rullaisivat sujuvasti, jatkona viime kauden tasapainoiselle ololle.
– On tärkeää, että on tietty sielunrauha etenkin sellaisista asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Ja aina, kun laitetaan numerolappu päälle, pitää pärjätä mahdollisimman hyvin. Jos ja kun maailmancup menee hyvin, toivottavasti pääsen olympialaisiin. Ensimmäiset olympialaiseni Sotshissa olivat huikea kokemus, jonka haluan päästä elämään uudestaan. Unelmani on voittaa, seistä korkeimmilla palleilla, kovimmissa kisoissa. Sen takia tässä urheillaan. Samu kertoo, että olisi hienoa, jos hän voisi olla esimerkkinä nuoremmille ja menestymisellään innostaa muita lajin pariin. Alppihiihdossa kun ei ole tällä hetkellä Suomen Palanderia eikä Poutiaista.
– Junnuille haluaisin sanoa, että on ihan sama, mitä teet ja missä olet. Kun on sukset jalassa ja lunta niiden alla, niin pitää olla hauskaa. Ei ole kyse vain kilpailusta, palkinnoista ja kireistä kisa-asuista. Pitää olla myös vapaata laskemista, metsäreittejä ja kavereiden kanssa hauskanpitoa. Suomesta maailmalle on niin pitkä matka, että jos jo pienenä alkaa puristamaan liian tosissaan, jossain vaiheessa uupuu, eikä homma enää kiinnosta. Seuratoiminta on laajaa kaikkialla Suomessa, joten mukaan vaan! Ja kaikki rinteet ovat riittäviä lajin alkeiden oppimiseen. Suomessa ne ovat auki myös iltaisin, joten koulun jälkeen ehtii hyvin laskea pari, kolme tuntia.
Samu Torsti
Ikä: 26.
Laji: Suurpujottelu.
Asuu: Vaasassa.
Seura: Vasa Skidklubb Harrastukset: Golf, penkkiurheilu, erityisesti jääkiekon seuraaminen.
Laji: Suurpujottelu.
Asuu: Vaasassa.
Seura: Vasa Skidklubb Harrastukset: Golf, penkkiurheilu, erityisesti jääkiekon seuraaminen.